— Minä tulin… koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te… jos en häiritsisi teitä liikaa… ottaisitte vastaan, päiväksi…
Braun ei antanut hänen puhua loppuun:
— Päiväksi!… Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille suuri kunnia ja onni.
Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin avattuun syliin.
— Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun… Te itkette… No, no, mikä nyt niin on?… Anna! Anna!… Joutuin, hän pyörtyy…
Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.
Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen katsellen.
— Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.
— Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.
Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin lepoa, jättivät he hänet yksinään.