Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen syvyyteen. — Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. Hän heräsi. Julmaa heräämistä.
— Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin ystävä-raukkani, joka mullassa lepää…
Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!
* * * * *
Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja sanoi:
— Pyytäisin… antakaa minun olla.
Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.
— Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, kukaan ei saa puhua teille mitään.
Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää… Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten elämässä, monien, monien sukupolvien, — sellaisissa kärsimyksissä ja toiveissa, — joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten keralla vaipui tyhjyyteen?… Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa vastaan… ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen sydämensä oli kuin pieninä muruina…
Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.