Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei hän koettanutkaan, puhua. — Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. — Mutta herääminen oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"…

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

— Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten… Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, niin väsynyt…

— Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. — Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!… Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien myrsky, — sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon lohduton huuto…"

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?