Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa kyllästymistä!… Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. — Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.
Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään vaienneen äänen… Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti hävittää kaikki muistonsa. Kadota… Omassa tuskassaan tekee ihminen muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:
— "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?"
Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!…
Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi. Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.
Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä, aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään. Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan yhä enemmän huvittaa Christophea.
Christophe yritti jälleen tarttua elämään… Kuinka vaikeaa! Hän tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!… Kun hän aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä tähden nousta sängystä, pukeutua?… Hän ponnisti äärimmäisiin asti ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla. Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen, mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia monet niistä ovat, joista hän ennen piti — (niin hyvin taiteilijat kuin muutkin ystävät). — Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!
Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.
Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki, säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan taakan alta.
Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen; aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus. Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!… Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä hän itki…
Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen vastasivat… Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut. Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa, väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa, koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi, tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi täydellä voimalla.