Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä, ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti, jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan. Viimein, — (kello oli kaksi) — Christophe huomasi hänen väsymyksensä. Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.
Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa… Se oli kuin puukonpisto sydämeen… Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin Beethovenin kappaletta entisellä innollaan… Yhtäkkiä hän keskeytti, heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:
— Oi ystävä…
Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä, kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset. Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, — (Christophe oli siitä varma jo etukäteen) — aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "mikään saa elämään kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta", niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta. — Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää. Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu, joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!…
Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.
"Todellinen tuska, sanoo Balzac, on näöltään tyyni ja ikäänkuin nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se valvoo ja kalvaa sielua."
Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, — (sillä nykyään hän jo nauroikin!) — hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen olemukseensa.
Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista. Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? — Mutta ylpeys ei sallinut hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä, jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista, taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen oppilaittensa välillä.
Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa. Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:
— Kuinka hän on ruma!