Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin, miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit, — silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan. Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle; väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut. Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta, kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen. Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia, niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan, kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota nauramaansa ilonsyytä kohtaan.
Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä, että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. — Milloin Christophe meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, — "kuten kaikki naiset ovat", sanoi hän, — mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää ajatellut.
Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään, suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Braun oli haltioissaan… Kukapa ei tuntisi tuollaisia innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! — (he rakastavatkin taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). — Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan, eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.
Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto, joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.
Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.
Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä. Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista, pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria, monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä. Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa, eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan, ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet. Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille, yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia, melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei näyttänyt olevan olemassakaan, — (vaikka se tunsikin sen hyvin, sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan opintomatkoja hyvinkin kauas), — tuo porvaristo, jonka mielestä maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi vieraaksi, — se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa. Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan. Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen, jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat sen hengestä vapautuneensa, — että hekin takertuivat jälleen kiinni kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan. Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.
Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren Vereinin sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä Vereinejä, joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta. Niitä Vereinejä, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja, perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä, liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten, laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen, tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien ja korporatsioonien Vereinejä; siellä oli niiden kansalaisten yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin Verein des Vereinlosen (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.
Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet siihen lapsuudesta asti, — jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa. Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan, vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan taisteluun sitä vastaan — (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. — Mutta sellaiset tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.
Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin, valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin: heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan päässä itsestään.
Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.