Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava a priori kuin kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä, sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, — heidän järkeensä. He eivät voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien, "Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen, helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon. Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista, vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla. Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja sydämien veri kuivuu.
Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.
Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs, jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko; hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä, jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut, epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.
Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi juokseva virta, — sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja. Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat… Mutta nyt häntä ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja, pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä: kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa, yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren…
Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta…
Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: — demokratia ja aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi; edistys ja traditsioonit; — niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa, luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi, anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?…
Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa; se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä. Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta, ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä… Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan, joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? — (Sillä Christophe ei lukenut itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). — Taide ei ole todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?… Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa, tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa, mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari: suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.
Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista, minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat…
… Pero non mi destar, deh! paria basso!…
Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää, mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita, jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna… Töytäys ja yllätys sai nuoren rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa, ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, — varmaan säikähdyksestä? Hän mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä: