— Minä läksin ottamaan ruokasalista…
Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.
Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla; hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä, ja silloin hän näki kuvastimesta… Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen, joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä — nuo tuntemattomat silmät, joiden katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, — olivat suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti. Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä… Ne silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan. Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut, että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.
Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.
Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä Liediä, jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon Liedin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: — se ihme, jonka elämä oli varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri; se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti, rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea: sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein, ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi ja harmooniseksi.
Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli "itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän sitä oli.
Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.
Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi, jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla, sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen, sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta, tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan sydäntä.
Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt. Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään. Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla. Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.
Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti. Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä. Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen, nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle sanomatta: