— Eikö tämä teihin vaikuta mitään?
Anna vastasi:
— Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä ajattelematta.
Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi, Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen, ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.
Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena ihmisenä. — He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä, jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus. Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään, jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin. He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.
— He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!… Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän rakastaa ja joka häntä pettää… Silti en häntä puolusta: mutta siedän sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista, mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta… Ymmärrätkö sinä sellaista, Christophe?
— Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.
Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:
— Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu häntä saisi.
Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani käsivartensa ristiin ja vastasi: