— Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?… Kuinka, onko sinullakin tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?
Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:
— Kun rakastaa, tahtoo hävittää?… Sepä hirvittävä tyhmyys! Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. — Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä, puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä. Rakkaus on elämän paradiisi.
Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään pudistaen:
— Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.
Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi… pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata. Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe alkoi soittaa.
Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä, näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:
— Tulkaa.
Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.
— Minnekä te menette? kysyi Braun.