— Pianon luo, vastasi Christophe.
Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen, valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä, ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:
— Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:
— En tiedä.
Christophe sanoi tuimasti:
— Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?
Anna vastasi:
— Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.
— Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä.
Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?
— En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.