— Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.
He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle. Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa. He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja vaikenivat tyyten, peljäten syventyä…
Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät, poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.
Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään, lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa; häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin, vaipuneena synkkään rukoukseen.
Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti; tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan elämänsalaisuuksiin.
Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa, ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, — kaikki "oikeat" ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, — nousi laumalla varomatonta nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti, että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun; hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan. Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet, ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen, mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen, jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.
Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, — otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan; tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään, sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään. Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan Münsterin ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen, joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan, valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi, että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä, joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen silmien edessä); — mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään, miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi, kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.
Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu, koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä, jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille, liikeharrastuksiin.
Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen, että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt. Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista. Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään, että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati. Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi. Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.
Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle. Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä. Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia, että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa, joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan. Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi: