— Niin, se on omituinen…

Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:

— Nyt paistaa aurinko.

Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin tekosyyn saadakseen olla kotona.

Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea siinä, — maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.

Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin, erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan kanssa kahden.

Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä, aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?… Kuka arvasi hänen sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään; hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.

He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina, käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen maahan. — Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa. Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta; Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja, ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea. Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään, iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin. Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin, töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi. Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili, voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.

He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa, kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku; Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (Zum wilden Mann). Ulko-oven pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (Im Frühling), toinen isänmaallinen, "Jean-Jacques'in taistelu"; ja kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä sattui.

Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa ja peloittavaa. — (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa tai muurien raoissa.) — Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta, haaveillen kaikenlaista…