— Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?
Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois. He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa…
Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä. Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään, yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot pitkin heidän ruumistaan…
Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.
Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:
— Ole vaiti!… Raukka, etkö näe, että minä kärsin!… Minä en tahdo, että puhut. Jätä minut rauhaan!
Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman kärsimyksensä.
Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle.
Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan:
Anna oli pyörtynyt.
Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen vihollisensa, — vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen täytyi kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin puhutteli hän miestään.
Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.