Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta. Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan, että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti heitä kotkan kynsissään korkeuksiin…
Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia. Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa olevansa alaston. — Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee, kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa…
Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista… Anna oli laulaessaan nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä — vain silmänräpäys — Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen suussaan hänen hengityksensä…
Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen; melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe, joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi myöskin omaan kamariinsa.
Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla, hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki. Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin seinät heikosti häämöttämään… Kuului tuskin huomattava askelten rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä odotettiin… Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan… Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa. Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten. Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi. Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä; ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät löytäneet pimeässä… Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti…
Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta, ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin. Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa, uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä tavoin viettänyt!
Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta, ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä. Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen silmissään… Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä samalla kauhistuksella! — Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan, auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa! Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut… Ei rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana "rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta, se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus… Hänen yönsä meni siinä sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.
Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.
Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan. Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa; mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään; hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut tuskasta huutaa.
Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille.
Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa: