He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan, sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään, kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten suloista!… Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä. Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet. Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat toisilleen tornista torniin… Christophe istui melkoisen lähellä Annaa ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe ajatteli:
— "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."
— "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää pelkää; en pelkää Häntä… Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!… Nyt saan hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini. Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä olet minusta tehnyt?…"
Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että kaikki oli hyvin.
Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa. Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.
Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta; yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro, hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä, ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet lintujen nokilta ja pakkaselta.
Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset, paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein, hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen. Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan. Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta. Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen; hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja; hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään, kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea. Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat, tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta, ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.
He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla, halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla. Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle. Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa. Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois, eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa, ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti, päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain, että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti kotiin.
Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille. Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa. Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle. Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.
He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä; lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat; turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia lähestyvä vaara.