— Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!
— Itsellenne?
— Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon kämmeneen.
— Minkätähden?
— En minkään.
(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita itsensä.)
— Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.
— Mitä te sillä?
— Antakaa nyt.
Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä kokoutui, kaikki oli kadonnut.