— No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.
— Eikö teillä ole sydäntä?
— En tiedä siitä mitään.
— Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?
— Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä: uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?
— Kyllä, sen minä uskon.
— Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen… Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.
Christophe purskahti nauruun.
— Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.) Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin. Ettekö ymmärrä sellaista?
— Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?