— Teitä ei siis pelottanut?
— Mikä?
— Että joutuisitte kadotukseen?
Annan kasvot jäykistyivät.
— Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.
Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan — (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). — Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan, joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään; lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.
— Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!…
— Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen huoneessani yksin.
— Kuinka? Vieläkö nytkin siis?
Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe suuttui.