Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi kätensä hänen kaulaansa:
— Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni…
Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.
— Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:
— Antakaamme anteeksi itsellemme.
Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, hän virkkoi:
— Minä olen mennyttä… Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut… Mitä minä voin Häntä vastaan?
Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä
enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki
Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa.
Christophe supisi:
— Tulee päivä.
Anna ei liikahtanutkaan.