Christophe jatkoi:
— Tulkoon. Mitäpä siitä?
Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. Värittömällä äänellä hän sanoi:
— Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.
— Anna! huudahti hän.
Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.
— Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!… Ei häntä!… Hän on parhain meistä…
Anna myönsi:
— Ei häntä. Niin kyllä.
He katsoivat toisiinsa.