Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.
Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi heitä; he olivat toisilleen pyhiä.
Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat itselleen: "Huomenna, huomenna…" Ja siitä huomisesta käänsivät he aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän ympärillään.
Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!… Inhottavinta ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi saamaan tietää… Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!… Millaisin silmin hän katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa kestää hänen syyttävää katsettaan. — Ja olihan selvää, että Braun saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli jotakin pakotettua. — Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:
— Christophe!… sanoi hän.
Christophe katsahti järkkyneenä häneen.
— Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), — tiedätkö, mikä hänellä on?
Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut.
Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:
— Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun… Christophe oli suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:
— Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena: