Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut saatava mitään tietää.
Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.
Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.
Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.
Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.
Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. — Mutta sen ensimäisen sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut — (niin kömpelön sukkelia he olivat) — siihen, että hän oli ollut kahtena pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.
Joku päivä sen jälkeen, — (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), — tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. — Nuo vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin kissa hiiriä.
Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, — ehkäpä olisi tuollainen raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan vaaraa, — ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta kestää.
Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.
Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan asuvat pahansuovat vaistot, — kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, — tällainen raisu vapaus oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä järkkymättä säilyi.