Anna eli sen pelon vallassa, — muuten melkoisen aiheettomasti. Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden… Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa saarrettuna.
Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.
Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! — Anna oli juonesta aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli sen ylitse. — Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, niinkuin aina.
Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin seisovan Gottesdienstin (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. — Viime aikoina oli Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen kuunnella salaa heitä.
Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja selitti:
— Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.
Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä piilosta, käytävän kulmasta — (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). — Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä hän nyt oli pari viikkoa ollut, — ajatellen yhtä mittaa vain julkista häväistystä, — piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, hän piti sitä aivan varmana.
Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.
Saman päivän iltana — (oli piinaviikon keskiviikko), — tultiin Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:
— Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.