Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.
Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä kerran lähteä kaupungista pois, — nähdäkseen, oliko hänellä voimaa elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään tietämättä.
Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.
Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä… Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan… Viimeinen ruuvi lähti pois. Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:
— Menkää pois!… Oih, mitä te teitte.
Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän nyyhkytteli:
— Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja tuimin sanoin:
— Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!
— Sinua! matki Anna katkerasti.
Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin: