— Sinä tahdot elää!
Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.
— Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.
— Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.
Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille: silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään; hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna hänelle itsepintaisen vihaisesti:
— Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?
— Elät, vastasi Christophe.
— Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta!
Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!
Christophe kysyi:
— Onko vielä jotain uutta?