Anna kohautti olkapäitään:
— Kuulehan.
Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun, äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon. Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän sanoi:
— Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?
Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina: hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään puristellen:
— Minä ne tapan.
— Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.
Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui ristiriitaisuutta.
— Raukat! huudahti hän masentuneena.
Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan ruumista vastaan. — He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla, joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.