Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse, hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta kuulsi yölampun himmeä valo, — Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään, katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän, kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan, pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi sen ylitse, ja pakeni.

Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen piiriin. — Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan, unohtaa, unohtaa!…

— "E però leva su, vinci l'ambascia con l'animo che vince ogni battaglia, se col suo grave corpo non s'accascia."

Leva'mi allor, mostrandomi fornito meglio di lena ch'io non mi sentia; e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."

Dante: Helvetti, XXIV.

Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua? Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun. Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit, tallettaa tulen, jonka minuun sytytit… Herra, Herra, sinä tahdot hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit. Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni; sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken… Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa! Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut, luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu… Oi, jos olisin kuollut! Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä rukoilen armoa… Lopeta minut!

Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.

Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon. Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä. Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä, laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä; kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut. Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea. Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän, alkoi se taas.

Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä, hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä, keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein äänin.

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, kaikki oli tapettu.