Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.

Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena. Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen tunnustamaan kaiken Braunille. — Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.

Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna, joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen, hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta. Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista, rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:

— Tuo on työtäni…

Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:

— Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi ja hurmaa.

Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin, ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi, — maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:

— Hänet on pelastettava minulta!…

Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön, otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään. Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi, että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin, mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla. Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin. Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn, kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä, että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä, että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan pitkin kaupunkia, — eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.

Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna… Anna… Hän muisteli alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi, ettei hän jaksanut sitä sietää.