— Rakas Anna, mitä sinä tahdot?
Anna vastasi tuimalla äänellä:
— Mene noutamaan hänet.
— Kenet! kysyi Braun,
Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:
— Oi hyvä Jumala! Unohtaa!…
Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen, kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.
Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:
— Menen kirkkoon.
Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista, vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan. Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.