— Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:
— Patruunat!
Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja vetäisi.
— Revolveri petti jälleen.
Anna heitti sen käsistään lattialle.
— Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. Hän ei tahdo antaa minun kuolla.
Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän oli kuin kuollut.
Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.
Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä. Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa, eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.
Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä. Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan. Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse. Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä: