Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä; hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä, hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois…
Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:
— Ei! Ei! Minä en tahdo.
Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa, hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään, ettei hän jaksaisi mitään… Ah, yhdentekevää, kun kerran niin…
Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi, varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen kosketuksen kädessään… Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki mielessään:
— Täytyy…
Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun. Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä. Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä…
Kauheita sekunteja… Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui… Sitten kuuli hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös. Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:
— Christophe!… Se ei lauennut…
Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna pilaantunut ilmasta. — Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.