Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:
— Mene pois!… Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!
Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.
Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.
Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain kustannuksella… Hän ei maailmaa ollut luonut… Ei pidä sellaista ajatella…
Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:
— Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin pahoja?
Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, — ahtaaseen, lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; — ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; — ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; — sian hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; — ja vielä kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois sisälmyksiä… Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. — Ja se on anteeksiantamaton rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan hyvyyttä, ei ole oikeutta…
Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan kirjanoppineesta… Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat tomuksi äskeisen elämän… Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan äänettömästi!… Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!
Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli niitä, joista Mozart sanoo, että "he tahtovat toimia niin kauan kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään". Hän tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.