Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja sanonut hänelle:
— Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, — Jacqueline, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai oliko kuollut… Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että sitä rakastettiin…
Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:
— Nyt on kaikki mennyttä.
Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:
— Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?
Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.
Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin päin. — Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, — kirjavine, mustine ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet hänelle ikäänkuin sanoivat: — Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.
Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:
— Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.