— Sika! — sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään ja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi inhosta.
Hän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade selvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei tuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen ja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta kiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan nimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli sen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen muistiin… Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi… Miksi ei menisi?… Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli ottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta, jota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi? Hyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. — Mutta synnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin hänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan pohjia myöten ihmisten ilkeyttä.
— Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja, ennenkuin läkähtyy.
Ääni hänen sisässään lisäsi:
— Enkä minä läkähdy.
Hän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli päättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.
Kustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui erääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku livreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän "tuntenut sen nimistä henkilöä". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti. Hän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan tarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa. Christophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä, kun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka seurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös, jolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien pitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että Kohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei häntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän oli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan. Kohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen luokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin liioittelevaa iloa.
Sylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan sileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot leveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat ja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli hienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa epäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin ainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä mielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut pari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi. Muuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä vastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni Saksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon maailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia, keikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen kaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja ranskalaisen espriin esitaistelija, — vanhan kuninkuuden, punaisten kantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei estänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava tappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että se veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa Pariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten keskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää ehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen marivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.
Hän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.
— Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in kättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät tungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua Christophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen parhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään, tekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin, ei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli liian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in kovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä välittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle toverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa hienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään: Christophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli saattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo ennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli hän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.