— Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa. Hoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen pahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi pitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?
Hän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että tämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa mukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia niin mieluinen nautinto — (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä kohden juutalainen), — että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä, jopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta ironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä liikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle. Hän oli valmis palveluksiin.
— Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne tunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?
Christophe myöntyi innostuneena.
— Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren musiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät hänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten tiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen musiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.
He päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen päästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla palveluksen.
Seuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän oli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen niitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan luona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle; hän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan Christophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi heidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä istuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti seinään.
Daniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies moitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä, ilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja pitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa olivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja hänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin hänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin todellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä hänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa automaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset eivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä kohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä useasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.
Sylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja ylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta vastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä. Kun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka oli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja sanoi katsomatta häneen:
— Krafft… Christophe Krafft… En ole koskaan kuullut sitä nimeä.