Christophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:
— Saatte vielä siitä kuulla.
Hechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi järkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan: — Krafft… Ei, en tunne.
Hän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli huonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:
— Ja te olette Rheinin maasta?… On merkillistä, miten paljon siellä on väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole ainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.
Hän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe käsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn olisi ehtinyt ennen häntä.
— Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle oikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.
— Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.
— Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi
Christophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.
Hecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle: