Minä. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä tee levottomaksi tuota kelpo väkeä.
Christophe. Kelpo väkeä, — epäilemättä, — kelpo väkeä, jonka on paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessa kunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitä itseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa. He ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovat mieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässä toistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnan keskuudessa, ja että
"… sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen…"
Minkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin, — ja muut ryhtyivät liiketoimiin… Hyvää ja oivallista väkeä! Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää. Pyydän heiltä anteeksi… Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaa niitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisia sorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsioonia ja heidän illusiooninsa voimaa, — toisia, jotka juuri tämä resignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin. Miten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme kärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme joka päivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvän turmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia, jotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen… Me olimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin hengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidän mestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemme on taistellen käynyt heidän varjossaan!… Me olemme säilyneet. Me olemme pelastuneet… Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidät vuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei, heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansia Ranskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedän puhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niin pian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvän Ranskan: — juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia, kaikenverisiä. — Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tie niiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis vanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunne voimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.
Minä. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.
Christophe. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkein ilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotka kärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tulee taistella heitä vastaan.
Minä. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää. Vastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälle olennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen: "taiteelle" — tai "ihmisyydelle"?
Christophe. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.
Minä. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? — Mutta koska tulee rauha?
Christophe. Kun olet sen voittanut! Kohta… kohta… Katsokaa, päittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.