Maaliskuulla 1908.
I
Sekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoita huolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiä vastaan alistuen niihin. — Christophe oli Ranskassa.
Tyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiin menevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässä valaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvien lakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohi kiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen uniset matkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.
Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta: hän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsa kaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisin olevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaan ja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanut matkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaen naapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kerta töykkäsi.
Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yön pimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan nähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi tilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikki nukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneen näköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut heidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämä elottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähän hänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneena matkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan joka heilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien avaaminen hänet herätti… Pariisi!… Hänen matkakumppaninsa olivat jo poistumassa vaunusta.
Tuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohti ja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänen matkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäili kaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisen matkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättä huudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietä väkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoilla katukivillä.
Hänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatukset asunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, ettei hän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena oli hankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivät aseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christophe etsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksi vaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräällä sivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivoton ruokala. Majatalon nimi oli: Hôtel de la Civilisation. Paksu mies paitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. Nähdessään Christophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänyt mitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellä hän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka ei antanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakin käsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myöten tukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneen hiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltä hyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenut Pariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema, suostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada olla yksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällötti häntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoi häntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadin tomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin olla näkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.
Hän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä oli tuo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu ja kaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaan olevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaa vastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansa vasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevoset lipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujen toitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi. Tämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasi hänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijat tuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulki Boulevard de Strasbourgia, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelösti päin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien. Kahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntä väenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänen oli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnella häntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaen olkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen oli kerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva- ja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia tai alastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia. Lapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuan laiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöä käsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillen ällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuen vihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niiden ovilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia. Väentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen, epäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten, tympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsi jähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheutti hänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja joudutti askeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli. Ajoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi ja kaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan. Onneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, mutta vaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuin kuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara, joka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuon kurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömien silmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensä tunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, — se inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessään tämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä, tässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esille sellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin. Ohikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvoja tuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyivät hetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämän joukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkä voinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, — tosin epäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkee huvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnyt enää mitään: itku sokaisi hänet.
Hän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona. Hän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pieni sanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, mutta vailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämä oli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoi mielensä. Hän palasi entisiä teitään ja karttoi katsomasta minnekään; hän ei enää ajatellut ruokaakaan: hänen olisi ollut mahdotonta puhutella ketään; pieninkin seikka olisi riittänyt avaamaan jälleen kyynelten vuon. Hän oli aivan nääntynyt. Hän eksyi tieltä, harhaili umpimähkään ja huomasi olevansa asuntonsa edessä, kun hän jo luuli joutuneensa aivan harhaan: — hän oli unohtanut sen kadun nimenkin, jonka varrella hän asui.