Hän astui viheliäiseen asuntoonsa. Nälkäisenä, silmät kuumottavina ja sydän ja koko ruumis kuin piestyinä hän vaipui huoneensa nurkassa olevalle tuolille. Siinä hän istui kaksi tuntia kykenemättä liikkumaan. Vihdoin hän riistäytyi tästä tylsyydentilasta ja kävi levolle. Hän vaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta hän vähän väliä heräsi luullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja hänen koko ruumistaan kuumotti; häntä janotti kauheasti; ilkeä painajainen ahdisti häntä, eikä se jättänyt häntä rauhaan valveillakaan. Tuima tuska viilsi häntä kuin puukonpistot. Keskellä yötä hän heräsi niin kauheaan epätoivoon, että oli parkaisemaisillaan; hän työnsi lakanaa suuhunsa, ettei hänen äänensä kuuluisi: hän tunsi tulevansa hulluksi. Hän kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. Hän oli märkänä hiestä. Hän nousi ja avasi matkalaukkunsa etsiäkseen nenäliinan. Hänen käsiinsä sattui vanha Raamattu, jonka hänen äitinsä oli pistänyt alusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen vähän tätä kirjaa; mutta tänä hetkenä tuntui sen löytäminen hänestä sanomattoman hyvältä. Tämä Raamattu oli kuulunut iso-isälle ja iso-isän isälle. Perheen päämiehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle lehdelle nimensä ja merkittävimmät tapahtumat elämänsä varrelta: syntymät, naimiset, kuolemat. Iso-isä oli merkinnyt lyijykynällä muistiin karkealla käsialallaan ne päivämäärät, jolloin hän oli lukenut ja yhä uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli täynnä kellastuneita paperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmiään. Tällä Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyllä hänen vuoteensa yläpuolella; pitkinä unettomuuden hetkinään oli hän usein ottanut sen, keskustellen sen kanssa enemmän kuin lukien sitä. Se oli ollut hänen seuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo hänen isänsä seurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui tästä kirjasta. Christophe tunsi itsensä sen seurassa vähemmän yksinäiseksi. Hän avasi sen synkimmät sivut:
Eikö ihmisen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?…
Koska minä levätä panin, sanoin minä: koskasta minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti…
Koska minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun
kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun; niin
sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua nävyillä…
Miks'et minusta luovu, ja päästä minua siihen asti, että minä sylkeni nielisin? — Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia?…
Kaiken käy samoin: Jumala lyö niin hyvin vanhurskaan kuin syntisenkin…
Kuolettakoon hän minun! Silti en heitä toivoani häneen…
Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa ja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsekäs, pikkumainen kärsiminen, joka on voimaton riistäytymään irti menetetystä nautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon vuoksi. Christophe'in elvytti jälleen se tuima tuulahdus, joka huokui tästä vanhasta kirjasta: Sinain, erämaan ja mahtavan meren tuulenhenki lakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta hävisi kuume. Hän kävi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yhtä päätä seuraavaan aamuun saakka. Kun hän avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän näki vielä selvemmin huoneensa viheliäisyyden; hän tunsi kurjuutensa ja yksinäisyytensä; mutta hän katsoi niitä kasvoista kasvoihin. Alakuloisuus oli poissa; jäljellä oli vain miehekäs surumielisyys. Hän toisti Jobin sanat:
Vaikka Herra kuolettaisi minun, en heitä toivoani häneen.
Hän nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.