Hän päätti heti samana aamupäivänä ryhtyä ensi toimiin. Hän tunsi koko Pariisissa ainoastaan? kaksi henkilöä, kaksi nuorta maalaistansa: vanhan ystävänsä Otto Dienerin, joka oli setänsä, vaatekauppiaan, liikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan pienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren kustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan hän ei tiennyt. Neljän-, viidentoista vuotiaana hän oli ollut hyvin läheinen ystävä Dienerin kanssa. [Ks. Jean-Christophe, II. Aamu.] Hän oli omistanut tälle sellaisen lapsuudenystävyyden, joka edeltää rakkautta, joka jo on rakkautta. Dienerkin piti hänestä. Tätä paksua, arkaa ja jäykkää nuorukaista oli viehättänyt Christophe'in raju itsenäisyys; hän oli koettanut jäljitellä tätä naurettavalla tavalla, mikä oli harmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut häntä. Siihen aikaan he suunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut liikeopinnoille, eivätkä he olleet senjälkeen nähneet toisiaan; mutta Christophe oli toisinaan saanut hänestä tietoja maalaisiltaan, joiden kanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.
Mitä Sylvain Kohniin tulee, oli hänen tuttavuutensa Christophe'in kanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa pienestä pitäen koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin metkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli rökittänyt hänet perin pohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; hän antoi löylyttää itseään ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen hiljalleen; mutta hän jatkoi yhä kepposiaan, — kunnes hän eräänä päivänä alkoi pelätä Christophe'ia, kun tämä oli vakavasti uhannut iskeä hänet hengiltä.
Christophe läksi aikaisin liikkeelle. Hän poikkesi matkallaan erääseen kahvilaan syömään aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa päätti hän käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen. Koska hän aikoi elää Pariisissa ehkä vuosikausiakin, oli hänen niin pian kuin mahdollista mukauduttava sen elämänehtoihin ja voitettava vastenmielisyytensä. Hän ei niin muodoin, vaikka kärsikin kauheasti, ollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneitä, tämän kuunnellessa hänen mongerrustaan; ja menettämättä rohkeuttaan hän rakensi vaivalloisesti muodottomia lauseita, joita hän itsepintaisesti toisti, kunnes sai toisen ymmärtämään.
Hän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku ajatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai hän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille. Häneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet, ihmistungos, ajopelien sekamelska, — kaiken laatuisten ja kaiken muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen ja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen hälinä, — katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat ratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen, lohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja kuvapatsaita: — ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan. Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.
Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de la Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän ja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten keskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä luottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin petti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe oli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja salakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja sanoi saksaksi:
— Herra Diener on lähtenyt ulos. — Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?
— Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja sanoi sitte:
— Hyvä. Minä odotan.
Hämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:
— Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.