Christophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan hienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa kulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut psykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin hän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien Lévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta tuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on heikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille, mikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta: äidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia keinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen kielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko tarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin ylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla ystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä, että muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena kuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia vastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että niin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja antaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea toteuttaa käytännössä.
Joka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu siitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan sydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja pohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa, jonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä, esiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä keskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat; toinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja joka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten vastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa, sanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää, Vastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja joka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat, uneksii yhä riistastaan.
Mutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden asteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli ottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli pyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan vaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään Lucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut Christophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti. Hänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena: hän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos Christophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut koskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä. Niinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta ajatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka voitonpalkintona oli Colette.
Colette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in moraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien Lévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään; ja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt nuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki Christophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui vilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän näytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin. Hän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä oli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi; hän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän tahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta, että hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli tuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta saakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön niille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla kaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut tuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se, että hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin halusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia. Christophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja pauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta ja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä — feminae ultima ratio (naisten viimeinen keino). — Häntä todella suretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden; hän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin joksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui hänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in viekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen rakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.
Kun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä kiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien Lévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi hän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä mukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa naurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut niin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan; hän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi siis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta. Christophe sanoi hänelle:
— Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?
Colette vastasi:
— Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi ystäväni.
— Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?
— Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina uhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä ajatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.