Kaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan. He koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli kullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota puheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden lukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla, millä he tervehtivät toisiaan. — Nuorukaiset ovat luonnostaan näyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai joutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat: sillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että nainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa, yksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain ihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä riikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja aloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua muotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai koettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon, hyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan, Tonavan talonpojan, luonnonihmisen… He vilkuivat kulkiessaan sivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki heidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin suuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa seuraavalle vastaantulijalle. — Colette'in salongin keikarit olivat hienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat kahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä. Tai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä, Sosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain rooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti kirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin lennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan kaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään; se oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon kasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia, saadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden työnä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan, juttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat paljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen. Sosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin siihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää paheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi kuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä suurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.
Niitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä rakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja heidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä, hyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, — skandinaaveja ja sveitsiläisiä, — jotka olivat julistaneet hyveellisyyden tasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä kuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista tasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta naisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon astumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia — he olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan ja harrastaneet sitä käytännössä, — että se jo alkoi heistä menettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä originellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin, — tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen perheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen. Muuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti sen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä pedantismilla ja "kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan" "nautinnon järkiperäistä järjestämistä." Se oli täydellinen vapaan rakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista, säädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta, puhtaudesta, moraalista, — oikea katkismus nuorille tytöille, jotka haluavat joutua huonoille jäljille. — Se oli sillä erää se evankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä esitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken, mitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja tosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta kukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, — sellaiset aforismit kuin "aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua"; — "on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on saanut tuntea nautintoa"; — "että viattoman miehen omistaminen on naiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen"; — että äitien tehtävä on "järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella ja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden"; ja että on koittava aika, "jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti rakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären luota teeltä".
Colette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.
Christophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä niiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa. Ranskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa käytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat elämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas ensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden, että he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta kuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna alttiiksi mitään.
Mutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.
Niistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti hän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka oli Christophesta vastenmielisin.
Hän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat aristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan patriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat etäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä, paksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen päälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti hänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit. Hänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen hänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta ja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai joita hän koetti lyödä laudalta.
Christophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä kirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt; ja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen pelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka syvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa syttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, — tai — (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä sanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), — jokainen terve ihminen tuntee vaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.
Päinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen henkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea vastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa on suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa kaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa vastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken tämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin nautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista tarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän intellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön aistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen käsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle kirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja hänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä, joissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä elämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista ja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut parhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja kaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän ei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli uskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. — Olisi luullut tämän löyhäkielisyyden loukkaavan hänen "liikekumppaneitaan", mutta niin ei käynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi he panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä, että heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio jätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan ei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa edes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja kuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi paljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla hän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella. Todellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla ei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin: he rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia; heidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä, inhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein vähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät niitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että he ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät taiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.
Hän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan porvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli heille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja kokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät lainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he uteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.