— Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!… Ja sitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei miellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä. Olen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta ylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene antamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän kyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen heikko… Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille pienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella. Minulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te olette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti teihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?
— Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?
— Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen toisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä. Sanon itselleni: "Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata itseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka! Samantekevää, mitä!" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua. Auttakaa minua! Auttakaa minua!
Hän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän katsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi kaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen iloiseksi.
Ja illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.
Tästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia keskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle kaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää ja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja tarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni, hyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään, vieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin, veikistelevin silmäyksin. — Mutta hänen elämässään ei mitään ollut muuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.
Hänen päivänsä oli sarja muodonvaihdoksia. Hän nousi ylös tavattoman myöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän nukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän märehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta, jonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin henkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin valveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen saakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja unisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui joitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin ja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin seiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena pukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun ohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä nuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia päivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet käydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin naismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli heti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren tapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa "kehittää rauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten selkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli ladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin". — Jonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli yhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena nautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat aina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti tuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen heikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon ja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka istuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä. Huomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti "epäonnistunutta majoneesikastiketta", tai että suuren koomillisen osan esittäjättären puku muistutti "lampun varjostinta". — Tai meni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna merkille oliko hänellä hyvä menestys: — (se riippui päivistä: ei mikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); — siellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia vikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. — Hän tuli myöhään kotia, eikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän kierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli itsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä. Hän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä epätoivon kohtauksia.
Christophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin tällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista, oli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli vilpitön, — oliko hän aina vilpitön, — vai eikö hän ollut vilpitön koskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli samanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä hämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli, koska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää, ennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen omalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla mahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä, jotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän ei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti, voidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.
Mutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa tahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan, että joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina, tai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet asetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa; mutta ainakin täytyy olla joku maku.
Hänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun Colette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen kaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia: äiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita, kaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin ministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat — olivat kirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan aikana. Se oli turhamaista laiskuutta; — älyllistä työtä on vaikein tarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat mahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin töihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan koko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan alle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei hän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen koetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla, mitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri näytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että tämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka oli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja tai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä heidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä kevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita runoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset teoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan pitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon sanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana "ajatus" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen merkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat sen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan suuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan alleviivasivat syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.