— Kuinka te olette ankara! toisti Colette.
— Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin toisten vuoksi!… Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä, olisi kaikki yhtä velliä.
— Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne, sanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille, — jotka ovat heikompia… Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme painostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja metkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta, ja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii pienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka astuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin heidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, — kun he ovat tarpeekseen tanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja, joille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään hieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien syvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, — jos te näkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen huoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!…
— Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä! kärsittekö te, kärsittekö te niin?
Colette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti hymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen liikutettuna.
— Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään päästäksenne tästä elämästä?
— Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet, te voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme ijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me emme pääse niistä irti.
— Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta itsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille riippumattomuuden, kuten meillekin?
— Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä teille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta me, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan, joka herättäisi meissä mielenkiintoa. — Niin, tiedän hyvin, että me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme olevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta meitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja jostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja hyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa, kuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn historiallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen muistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja… En edes tiedä, mitä kirjoitan!… ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että olen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä. Ah! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se kaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!… Älkää jälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä kaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta mitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen tulee, — näettehän itse, — minä rimputtelen, minä töhertelen, minä suttailen pieniä akvarelleja; — mutta voiko sellainen täyttää elämän? Meidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan kovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa, jotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin he ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne kaltainen, joka aina voi ihannoida… Eikö ole kauheata katsella ympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä, joiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi seurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla yhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!… Vakuutan teille, että vaaditaan stooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin velvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene… Ja aika kuluu, vuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon kaunista, paljon hyvää, — josta ei koskaan tule olemaan mitään hyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan tyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!… Eikä kukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei ihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta naisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me; heidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan… Ei. Heidän puoleltaan ei tarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä koeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa meitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät oman onnemme nojaan.
— Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy vuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy kaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa vielä olla kunnollisiakin miehiä.