Hän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää voinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista voimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua, jossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä ihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa ilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon vuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti vieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se häikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei uskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon…
Christophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla meluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa istui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun matkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki kirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat huitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat johonkin, — vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin, että valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun kirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa, työnsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa ollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten taiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi tavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun asian puolesta, niin typerä kuin se olikin.
Hän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon. Poliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin Homeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja kansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan, ja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin herkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä toiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin yritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset rykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin kulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin kiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja puolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää vapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat puihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet viina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet, jotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät lopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli kansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan murskasi jonkun kansanlapsen — upseerin tai sotilaan pään. — Siten todisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun katseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa useampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että Ranska, — tämä skeptillinen Ranska, — oli fanaattinen kansa. Mutta hänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai sitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako vai sitä vastaan? — He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He näyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.
Hän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan kanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka Christophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut aavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he eivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti saadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.
Achille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä iho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen, siinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja silloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; — hänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen tapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää häntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija, nauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan valtaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä ja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi kuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten miellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi luonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta. Hän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista ja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.
Hänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja vankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu ylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia, pyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät olivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva, kasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen, vaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu sitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä aivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti varsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta kauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt seuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon, puhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen, taiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai lapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen — ilman sanottavaa lämpöä, ilman syvempää harrastusta, — vain luontaisen hyvyyden, keikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman pedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota itserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa kaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä hän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla aina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä, aivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei ole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, — kuten "tricoteuse'ja" [La tricoteuse, kutojatar: niiden naisten nimitys, jotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat kansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] — tuo kunniallisen naisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan muita naisia.
Edustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti valinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin oli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan; vaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja petti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän siitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli haareminaisen hengenlaatu.
Heillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista hän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä uutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä muodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui tässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja, ultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista tunnetta.
He kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli hyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa oli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna koskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta. Ollen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret, ei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää kuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä ja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei etsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen, älykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti Christophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli kaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei tuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille pelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi, harkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän suostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi kyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota hän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.
Tuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin. Roussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella, mutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta, näytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli pintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli ollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä mielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin, sellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin tutkimaan sen tapaista originaalia — (hän oli väsymättömän utelias tutkimaan muita ihmisiä) — ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan vaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja karkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat paikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan vaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten ennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea "ihminen" — (se oli hänen parhain ominaisuutensa); — hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta lujasti vakuutettu ranskalaisten — heidän vanhan rotunsa ja vanhan sivistyksensä — ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa saksalaisista.