Christophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia henkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut huvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä kuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana. Vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän seuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän intelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille ja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita, useimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia, erikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat. Luonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään, varsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä enemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli ministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen nurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua ja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he keräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja ja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli miltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti nähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien, näiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan käydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä siihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut lojaalilta.
Merkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä keskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja anarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi. Dilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi itämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea, sallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin tempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja väärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan oli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen tasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime vuosina ympätty ateistista katolisuutta.
Viime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia ainoastaan ruumiiseen — toisin sanoen omaisuuteen nähden: — sielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei ollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa; se liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin Ranskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja teollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot älyniekkoja. — Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä, jota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman luokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli yrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He olivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä poliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa suuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he muodostivatkin "vapaan ajatuksen kirkon", jolla oli oma katkismuksensa ja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat vihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin, Roomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli näiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä laumaksi "ajatellakseen vapaasti". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti oikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä: sillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan, ainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet sinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella kirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa liikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen tuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla vapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa luetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä lähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat. Tasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja järjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan, yliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet lainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen asettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen teokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen teokratiaa.
Christophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja. He harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat riemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat oikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään muutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen Jeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat riistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka taisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt antiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä gallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan lapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa) vastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin Descartes ja Ernest Renan puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen kauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan taidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä sallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät sietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään heikäläisen, vanhan radikaalin — ("Hulluuden huippu on olla radikaali vanhana", sanoi Goethe) — paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli uskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia liedejä. Hän vaati, että asetettaisiin toiset sanat sijalle.
— Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?
Toiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään kompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä kaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin. Turhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa pidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa musiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, "kun te lähetätte sotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään ja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään kuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty." Ja hieman säikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: "Minä olen vanha vapaa-ajattelija… Minä olen vanha tasavaltalainen…", hän julisti rohkeasti, että "hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen sävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko ne inhimillisen taiteen tuotteita". — Mutta hänen vastustajansa vastasivat leppymättömällä logiikalla "vanhalle vapaa-ajattelijalle" ja "vanhalle tasavaltalaiselle", että "oli kahdenlaista musiikkia: sitä, jota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla". Edellinen oli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.
Kaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin vaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita miehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, — ehkä vielä kiivaampia, — järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä "epideemisestä vaikutukselta", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa, politiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä "järjettömästä vaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat siitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen vaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi edes sitä pohtia". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja kirjallisten muotien harhaluulojen. — Järjen uskonto oli näitä hulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille, sekä edustajakamarin "hevosvälskäreille" että eräille yliopiston älykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä kuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään optimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti kaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei kuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee luonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti vireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden, abstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla kalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa uskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen leppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä elää järki, — jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen tyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan "inhimillistä". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se murskaa kaiken, mihin se koskettaa.
Ne keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten jaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät häneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä Ranskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset olivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa kansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka olivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai itsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja kykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään. Ei missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia luonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat intohimoisesti aina olla oikeassa.
Eikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat samanlaisia. He eivät voineet — he eivät tahtoneet tajuta mitään omien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa, oman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa ulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa raivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan: sillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi kaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat — (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) — kaikkia muita kansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi, luopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he. Oli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki protestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat tahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista; oli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät Loire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä olivat "roomalaiset", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli bretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli Carpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan hyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona omaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin. Ei ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin korviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit polttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.
Christophe ajatteli, että oli onni, että sellaisella kansalla oli tasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit tuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi ollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.