Hän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne pelasti: — epäjohdonmukaisuus.
Niin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan hillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he vasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla ajatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko dilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä taisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan kintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen haaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet järjen hyväksi… Sic vos non vobis… He työskentelivät noiden pienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat ilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena ei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan kohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.
Christophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei suurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän ajatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma onnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta hän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten, että hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa hänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja, vieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi Achille Roussin'ilta:
— Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?
Roussin vastasi:
— Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän hyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.
— Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin perinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat siitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten? Ja oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet työpaikkaanne?
Lucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet olivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia kynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki tiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta ja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi, dekadenttisella dilettantismillaan ja struggle for life'illään. He eivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei oltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita, eikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta olivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat panivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei päätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne heitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset ministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan, jonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.
Roussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei saksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän kohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän tunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta se ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen heidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta halveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies. Hän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä, milloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein, vavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän näytteli Mounet-Sully'tä.
Christophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi sosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut: hän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja vaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista — (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), — oli hän järjestänyt elämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta. Eivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet, vaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa. Hänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen valtiouskonto. — Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä perustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti käytännölliset käsitykset, — (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai siihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), — seikkoja, joihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää: sillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, — tätä "valtion uskontoa", jonka pappina jokainen on.