Roussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen miehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja — lyhytnäköisestä kunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen ryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät muka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä he olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä uskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan elää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi palveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin nykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja oltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä ei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi ollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi ponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää oma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä. Portaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali: suurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten määrällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän poliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät anarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä jänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden toisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja rauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät armeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat sotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat kauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia tuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia isänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki odottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä, eläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja suojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille, veljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat äänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä valtionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien tuhlausta. — Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna seurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat saarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan, postivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset heittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin, sotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat laivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn tärvelemistä, — hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman rikkauksia.
Kaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö perustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä varjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.
Sairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli rikollisten "edesvastuutonta ja pyhitettyä" henkilöllisyyttä vanhuksen liikatunteellisuudella: — taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin yhteiskunta sen mielivaltaan.
Christophe ajatteli:
— Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu sikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.
Christophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun hän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä kehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan olentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen tai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti olevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut mihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti elämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät rauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin kaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut sanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli Roussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja sanoi:
— Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta heistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät kykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla muuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja raaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä amerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat he huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä muotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on välinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään, ei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata kaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; — sillä ei ole kuin yksi intohimo: maata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka tahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua seurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset työskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!… Jos tuntisitte niitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.
Mutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin kohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan ollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut Stevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin hänelle kuvaili:
… l'anime triste di coloro,
Che visser senza infamia e senza lodo…
[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman kiitosta.]