Hän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen ystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa, vieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut vallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla tasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko, joka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli lakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä, virkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa, jos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi tai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki Ranskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet rojalisteja.
Poliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta säädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan, karkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas nukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli, joka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa helppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin rappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei enää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja niistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka nimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa ja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat valiomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä siltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä sulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista ideologiaa.
Merkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan takavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja täynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä tahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, "kaikkia fysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja: astronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa, logiikkaa j.n.e." Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della Mirandolankin aivot.
Olihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista suuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää kaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet, jotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin luentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja nälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin käytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan joidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien ja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten joukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla lukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita, jaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka peittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä kauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja filosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla yleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian, tieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.
Nämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten viemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan kohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen rotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston hienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että se olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia. Christophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli hänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n La bonne Chanson'in ja erään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä. Christophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen kehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten teosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:
— Mutta ymmärrättekö te tätä?
Toinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:
— Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?
Ja näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle fuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin ärsyttävästi.
Christophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden tolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita lähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.